Niin, se synnytys. Kuten viime postauksessa kirjoitin, niin
suhtaudun synnytykseen avoimin mielin enkä varsinaisesti osaa pelätä sitä. Olin
nimittäin kuvitellut, että jossain vaiheessa tehdään synnytystapa-arvio, jotta
tiedetään tarkemmin minkä kokoinen vauva sieltä on tulossa ja mahtuuko se varmasti
tulemaan. Päätin siis vihdoin kysyä tästä arviosta eilisellä neuvolakäynnillä
ja sellaista ei kuulemma tehdä. Selitin sitten, että äidilläni ei olisi ollut
mitään mahdollisuutta synnyttää alateitse, vaan kaikki meidät kolme (minä +
kaksi pikkuveljeäni) on "otettu maailmaan" suunnitellun sektion
avulla. Tiedän kyllä, että tuollainen rakenteellinen ahtaus ei välttämättä ole
millään tapaa periytyvää, mutta tokihan sen tietäisi mieluusti etukäteen! Mitään
tutkimusta ei kuitenkaan tehdä, vaan synnyttämään mennään näillä tiedoilla mitä
on.
Terveydenhoitaja esitti seuraavaksi kysymyksen, että tuo
asiako minua pelottaa eniten. Jostain syystä minua alkoi itkettää ihan
hirmuisesti ja hän alkoi selittää miten minun olisi paras mennä juttelemaan
pelkopolille. Itketti vielä enemmän. Hän sanoi tekevänsä lähetteen. Eli nyt
odottelen yhteydenottoa pelkopolilta ja suuntaan seuraavaksi sinne. En osaa
sanoa, että tuleeko siitä olemaan hyötyä, mutta omalla kohdallani asioista
puhuminen on aina auttanut. Ymmärrän toki, että varmasti kaikki
pelkää/jännittää synnytystä ja ihan mikä vain asia voi mennä eri tavalla kuin
oli ajatellut. Välillä tunnen itseni kovin "heikoksi", kun en tunnu
onnistuvan missään… en tullut raskaaksi luonnollisesti, ylimääräisiä tutkimuksia
on pitänyt tehdä ja nyt edessä on pelkopoli. Kai nämä tuntemukset ja ajatukset
kuuluvat jollain tapaa raskausaikaan ja uudenlaiseen elämään valmistautumiseen.
Muuten ole ollut oikein positiivisella mielellä ja odotan tulevaa!