Onko sukupuolella väliä?

Mietin todella pitkään kirjoitanko tätä postausta. Asia on kuitenkin ollut mielessäni lähes päivittäin ja aiheuttaa minulle äärimmäisen pahaa mieltä. En ole tällaiseen törmännyt varsinkaan lapsettomuusblogeissa, joten jään odottelemaan saanko jonkinlaisia kokemuksia tai muita kommentteja aiheeseen liittyen.

Tulevan vauvan sukupuolella ei ole ollut itselleni mitään väliä missään vaiheessa. Vauvaa on odotettu ja toivottu niin monta vuotta, että aivan kumpi tahansa olisi erittäin tervetullut meidän pieneen perheeseen. Alusta saakka minulla kuitenkin oli vahva tunne, että poika on tulossa. En edes tiedä mistä se tunne tuli ja vahvistui kohti rakenneultraa. Jollain tapaa "näin" mielikuvissani poikavauvan. Ja ehkä myös kaikki oireet ja netistä löytyneet höpöhöpö -testit vahvistivat tunnetta poikavauvasta. Rakenneultrassa ei siis ollut mikään yllätys, kun kätilö totesi, että "kyllä tämä selvästi pojalta näyttää."

Mutta. Mies toivoi tyttöä. Ihan alusta saakka, jo ennen kuin edes lähdettiin hedelmöityshoitoihin. Koko rakenneultra meni tietyllä tapaa pieleen, kun pystyin näkemään hänen kasvoiltaan pettymyksen. Loppuillan itketti, vaikka urheasti esitin iloista. Ja on itkettänyt monta kertaa tuon jälkeen… En tiedä mitä ajattelisin asiasta. Onko pariskunnilla toiveita sukupuolen suhteen, mutta niistä pysytään hiljaa? Onko millään tapaa OK olla pettynyt vauvan sukupuoleen? Etenkään kun on lapsettomuustaustaa? Miten pääsen yli tästä ikävästä tunteesta, että koen miehen olevan pettynyt tulevaan poikavauvaan? Mitä jos hän ei välitäkään vauvasta? En ole uskaltanut puhua tästä kenellekään, vaikka asia vaivaa minua suuresti.

Kolmas neuvola

En ymmärrä miten aika rientää tällaista vauhtia! Edellisestä tekstistä on jo viikko aikaa, vaikka lupasin itselleni, että kirjoittelen pari-kolme postausta viikossa. Olen nimittäin todella iloinen miten moni tätä blogiani käy lukemassa! Alun perin aloin kirjoittaa vain itseäni varten... tämä oli paikka, johon purkaa lapsettomuuden tuskaa, ihmetellä hedelmöityshoitojen etenemistä, kauhistella hirvittävää hyperstimulaatiota ja iloita plussasta! Jossain tuon taipaleen aikana tämä blogi kuitenkin muuttui paikaksi, josta sain vertaistukea, apua ja neuvoja... ja yhtä lailla olen yrittänyt antaa  vertaistukea tänne löytäneille lukijoilleni ❤ Tänne kirjoittaminen on kivaa, vaikka aika (ja energia!!) onkin vähissä.

Viime viikon lopussa oli kolmas neuvola. Käynti eteni totuttuun tapaan... juttelua, verenpaine, hemoglobiini, paino, pissanäyte ja sydänäänet. Ensimmäistä kertaa mitattiin myös sf-mitta, joka minulla oli 21 cm. Jos oikein tulkitsin, niin keskikäyrällä mennään? Muutenkin kaikki oli kunnossa. Sain lähetteen sokerirasituskokeeseen ja se on tämän kuun lopussa. Painoa on tullut sellainen 8 kg tähän mennessä (62 --> 70,2 kg). Omasta mielestäni uudelle kymmenelle siirtyminen tuntui jollain tapaa inhottavalle, mutta painonnousu on kuulemma ollut ihan maltillista eikä siitä pidä huolestua. Enkä aiokkaan... on tätä raskautta niin kauan toivottu, että aion ottaa vastaan kaiken mitä se minulle tuo. Hahah.

Seuraava aika onkin neuvolalääkärille aivan syyskuun alussa. Tämän kuun lopussa alkaisi pyöriä myös perhevalmennukset, mutta me taidetaan jättää menemättä niihin. Synnytysvalmennukseen osallistutaan kyllä ehdottomasti! Hankinnat ja muut valmistelut seisoo edelleen samassa pisteessä... yritän kovasti olla murehtimatta, vaikka kyllä stressi tulee jo uniinkin. Miksi miehen on niin vaikeaa ymmärtää, että kaikki ei välttämättä jatku näin mallikkaasti sinne joulukuun alkuun saakka? Huoh.

Paluu arkeen

Arkeen palaaminen otti sen verran koville, että blogi on jäänyt kokonaan taka-alalle. Palasin töihin siis jo viime viikon maanantaina, mutta arkirytmin löytäminen on vienyt aikaa. Aamulla herääminen on vaikeaa, työpäivät tuntuu pitkiltä, illat menee sohvalla lepäillessä ja seuraavaan päivään valmistautuessa... Nukkumaan menen jo heti yhdeksän jälkeen. Mutta kai tähän taas tottuu? Ja tiedättekö, lisämotivaatioita saan kovaa vauhtia lähestyvästä äitiyslomasta… Juujuu, on siihen jäljellä vielä reilu 60 työpäivää, mutta silti! Se menee äkkiä!

Olin kirjoittanut kalenteriini tämän viikon kohdalle isoilla kirjaimilla "klinikan kesätauko ohi". Tammikuun suunnittelukäynnin jälkeen olin niin varma, että ekalla kierroksella ei onnistuta ja hoidot jatkuu nyt syksyllä. Mutta tässä sitä ollaan. Meneillään raskausviikko 23, maha on kasvanut hurjasti ja vauvan liikkeet tuntuu joka päivä moneen kertaan. Olen äärettömän onnellinen, mutta samaan aikaan todella itkuinen. En sanoisi olevani surullinen, mutta jostain syystä tunteet on koko ajan todella pinnassa.

Eilen saatiinkin miehen kanssa jonkinasteinen riita aikaan. Hän haluaisi vaihtaa autoa, mutta minä en siihen suostu ennen kuin kaikki pakolliset asiat vauvaa varten on hankittu. Lähinnä tarkoitan sänkyä ja hoitopöytää, jotka on mentävä ostamaan IKEAsta peräkärrin kanssa. Ja lähimpään IKEAan on matkaa 250 kilometriä. Miehen mielestä on järjetöntä ostaa huonekaluja tässä vaiheessa, koska hän ei halua kotiimme "rojua pyörimään joka nurkkaan" ja osoitteli yhdessä nurkassa olevia vaunuja. Ymmärrän toki, että hän ei halua luopua omassa käytössään olevasta huoneesta. Mutta minun stressitasot laskisi huomattavasti, kun ne tavarat olisi edes kasaamattomina laatikoissaan täällä kotona yhdessä nurkassa. Mies ei ymmärrä, että en välttämättä ole koko loppuaikaa näin hyvässä kunnossa. Haluaisin saada kaiken ajoissa valmiiksi, että minulta olisi yksi asia vähemmän stressattavaa. Aikamme väiteltyämme aloin itkeä ja poistuin paikalta… Lapsellista, tiedän! Itkin omissa oloissani loppuillan ja kävin jo kahdeksan jälkeen nukkumaan. 

Sellaista kuuluu tänne. Huomenna on vuorossa kolmas neuvola ja olen yrittänyt painaa mieleeni asioita, joita minun on muistettava kysyä. Odotan neuvolakäyntiä innolla, vaikka painon punnitseminen hieman jännittääkin. Kotivaa'an mukaan painan nyt 69 kg ja lähtöpainoni oli 62 kg. Tuntuu huimalta tuo nousu, mutta katsotaan mitä neuvolassa sanotaan. Yritän tulla pian päivittämään kuulumisia!