torstai 14. kesäkuuta 2018

Mitä kuuluu?

Viime aikoina ei ole ollut oikein mitään kirjoitettavaa. Päivät menee nopeasti ohi ja kesäloma lähenee kovaa vauhtia. Maanantaina alkoi jo raskausviikko 15 ja tuntuu, että puoliväli häämöttää jo ihan lähellä. Oikeastaan tuntuu, että aika menee vähän liiankin nopeasti... olen vasta viime aikoina alkanut sisäistää, että olen ihan todella raskaana ja meille tulee joulukuussa vauva. Uskallan jo vähän katsella vauvanvaatteita kirpputorilla, vaikka en ole vielä mitään ostanutkaan. Maha näkyy jo selvästi ollessani alasti ja tiukkojen vaatteiden alta.

Viikko sitten laitoin ostoskoriin raskauskeiju.fi -verkkokaupan kotidopplerin ja se saapui jo seuraavana päivänä! Olin miettinyt pitkään, että ostaisinko sen vai en. Olen pari kertaa sitä käyttänyt ja kyllä se tuo tietynlaista mielenrauhaa, kun kuulee vauvan sydämen sykkeen. Välillä sykettä pitää etsiä useampi minuutti, mutta siihen osasin varautua. Tällä hetkellä dopplerin hankkiminen ei kaduta. Joka päivä en sitä aio käyttää, mutta ehkä pari kertaa viikossa.

Hyvä ystäväni sai kolme viikkoa sitten vauvan ja tänään menen vihdoin katsomaan tätä pikkuista. Tottakai odotan myös ystäväni tapaamista, sillä hän on ensimmäinen ystäväni, joka on saanut vauvan. Haluan kuulla miten synnytys meni ja miten vauva-arki on lähtenyt rullaamaan. Tuntuu ihanalta, että ympärillä on samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä. Kun ystäväni kertoi lokakuussa olevansa raskaana, sain vaivoin onniteltua ennen kuin purskahdin itkuun. Kerroin hänelle vasta siinä vaiheessa meidän lapsettomuudesta ja tulevista hedelmöityshoidoista. Hänen onnenhetkensä muuttui minun lohduttamiseen ja se harmittaa hieman vieläkin. Onneksi hän ymmärsi tunteeni ja niistä on pystytty puhumaan alusta saakka. Muutaman päivän itkeskelyn jälkeen tokenin ja aloin innostua asiasta. Oli kiva jutella ystäväni raskaudesta, vaikka itselläni olikin rankka vaihe meneillään. Tuntui ihanalta miten innoissaan ystäväni oli, kun huhtikuussa paljastin olevani raskaana!

Nyt kesän alussa lapsettomuusblogit tuntuvat hiljentyneen enkä ihmettele. Klinikat on kesätauolla ja kesästä kannattaakin ehdottomasti nauttia täysin rinnoin. Niin minäkin tein viime kesänä, kun tiesin, että syksyllä meitä odottaa hoitojen aloituksen suunnittelu. Ajattelin kirjoittaa jossain vaiheessa postauksen siitä miten meidän asiat etenivät ivf-hoitoihin ja millaisia tunteita asian ympärillä pyöri. Ajattelin jatkaa blogin kirjoitusta ainakin siihen saakka, kun vauva syntyy. (Tekisi mieli jatkaa tuotakin lausetta, että..."jos vain päästään sinne asti", mutta yritän nyt uskoa hyvään ja onnelliseen tulevaisuuteen. Turha stressi pois ja iloista mieltä matkaan!)

Sellaiset sekailaiset kuulumiset tällä erää. Täällä meneillään rv 14+3 ja viikon kuluttua toinen neuvolakäynti.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Niskaturvotusultra II

Harmittaa, kun tämän postauksen kirjoittaminen venyi näin pitkälle. Viikonloppuna oli melkoista hulinaa sukulaisten valmistujaisjuhlien parissa ja olen kärsinyt melkein joka päivä inhottavasta päänsärystä. Yritän välttää särkylääkkeiden syömistä ja onneksi olo on aina helpottanut pienen levon jälkeen.

Palataan nyt vielä viime perjantaihin. Minähän jännitin ultraa ihan valtavasti ja olin ihan varma, että alan itkeä viimeistään, kun kävelen tutkimushuoneeseen. Ehkä miehen seura rauhoitti minua ja onnistuin hautamaan kaikki ne pelokkaat tunteet ja olin lopulta todella rauhallinen. Ultraus tehtiin vatsan päältä. Pelottavin hetki oli se, kun odotin tietoa sykkiikö sydän. Se hetki tuntui minuuteilta, vaikka olikin vain pari sekuntia. Oli aivan mahtava tunne, kun vatsassa oleva pikkuinen ilmestyi näytölle ja näytti jo aivan vauvalta. Sydämen syke näkyi aivan selvästi ♥ Ja miten paljon hän liikkui ja heilutteli käsiään. Tunne oli aivan uskomaton.

Toki oli helpottavaa kuulla, että nenäluu näkyi, niskaturvotus oli normaali ja kromosomipoikkeavuuksien todennäköisyys pieni. Saatiin mukaan todella paljon kuvia ja loppupäivä menikin niitä ihmetelessä. Olin päättänyt, että tuon ultran jälkeen rentoudun. Lopetan jatkuvan murehtimisen, ikävistä asioista googlettamisen ja epäonneen varautumisen. Ja näin olen tehnyt. Olen hymyillyt, silitellyt vatsaa, tilannut Vauva-lehden ja puhunut miehen kanssa paljon tulevaisuudesta. Tänä vuonna joulusta tulee niin erilainen! Saadaan maailman paras joululahja ja ollaan vihdoin kokonainen perhe

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Niskaturvotusultra I

Tänään oli niskaturvotusultra ja kaikki oli kunnossa! Olen tällä hetkellä niin monen eri tunteen vallassa, että kirjoitan tarkemman postauksen ultrasta jonain muuna päivänä. Tunnen niin suurta kiitollisuutta, onnea ja epäuskoa. Tämä todella tapahtuu meille. Me todellakin odotetaan vauvaa <3




keskiviikko 30. toukokuuta 2018

"Oliks toi suunniteltu?"

Kerrotiin eräälle ystäväpariskunnalle raskaudestani. Uutinen otettiin sinällään ihan hyvin vastaan, mutta pariskunnan nainen tokaisi, että "saanko kysyy, mut oliks toi suunniteltu?". Kyllä, häkellyin kysymyksestä. Olin ehkä aavistuksen verran loukkaantunutkin. Vastasin, että kyllä oli ja tarvittiin aika paljon lääketieteen apua. Hän meni hiljaiseksi.

Ihmettelen vain, että onko muilta kysytty tuollaista? Itselleni ei tulisi missään nimessä mielenkään kysyä... vaikka raskaana oleva nainen olisikin esimerkiksi todella nuori, juuri eronnut tai pitkään sinkkuna ollut. Se ei kuulu muille! Tietenkin, jos haluaa asiasta itse avautua, niin ei siinä sitten mitään.

Meillä on parisuhdetta takana reilu 14 vuotta ja ikääkin päälle kolmekymmentä, niin kuvittelin, että kaikki odottavat ja mielessään pohtivat milloin tällainen uutinen tulee julki. Mutta ilmeisesti monet ovat ajatelleet, että emme halua lapsia? En tiedä, mutta jollain tapaa tuo jäi vaivaamaan mieltä. Olen toki tällä hetkellä paljon herkempi kuin normaalisti ja loukkaannun monista asioista tavallista herkemmin. On tämä niin ihanaa kamalaa aikaa ♥

Tänään rv 12+2 ja ultra ylihuomenna!

tiistai 29. toukokuuta 2018

Tunteita laidasta laitaan

Ajattelin, että tulen seuraavan kerran kirjoittamaan jostain positiivisesta ja iloisesta. Olen viime päivinä yrittänyt olla ajattelematta mitään pelkojani, sillä eihän se jatkuvasti stressaamalla mihinkään muutu. Tilanne selviää perjantaina ultrassa. Onneksi mies lähtee sinne mukaani ja toivon todella, että hän keskittyy siihen tilanteeseen eikä esimerkiksi näprää puhelintaan odotustilassa. Se saa minut raivon partaalle!

Siitä päästäänkin asiaan... tunteeni heittelevät ihan koko ajan joka suntaan! Tuntuu etten ole ollenkaan oma itseni ja syytän tilanteesta hormoneja. Itken paljon ilman mitään syytä, vaikka olisin ihan iloinen ja hyvällä tuulella. Suutun myös kovin helposti ja mies saa siitä osansa. Sunnuntaina sain kunnon kohtauksen, kun en löytänyt mitään sopivaa vaatetta päälleni. Kaikki tuntui pieneltä ja liian tiukalta. Lopulta heittelin vaatteitani ympäri huonetta kyyneleet poskilla valuen ja mies tuijoitti ihmeissään. Piti mennä hetkeksi rauhoittumaan ennen kuin kykenin lähtemään mihinkään. Vaatteeksi valikoitui löysä mekko ja se näytti ihan kivalta.

Olen myös miettinyt paljon lapsuuttani ja ihmissuhteita, jotka ovat jostain syystä katkenneet teini-iän ja aikuisuuden kynnyksellä. Olen miettinyt vanhempieni eroa ja ystäviä, jotka katkaisivat välinsä minuun yläasteella. Olen miettinyt, että miksi nuo asiat tapahtuivat ja olisinko voinut toimia jotenkin toisin? Miten paljon nuo asiat vaikuttavat minuun vielä aikuisenakin? Monesti noiden asioiden muisteleminen saa minut itkemäät ja surulliseksi. Luin kuitenkin jostain, että raskausaikana on tavalllista, että vanhojakin asioita tulee käytyä läpi.

Sellaista kuuluu tänne. Olihan tämäkin postaus vähän itkupainoitteinen, mutta olen kuitenkin ihan hyvällä mielellä. Väsymys on alkanut helpottaa kokonaan ja jaksan puuhata kotona entiseen malliin. Liikunta on jäänyt vähälle ja yritän panostaa siihen nyt enemmän. Kaipaisin jotain kunnon irtiottoa arjesta ihan kahdestaan miehen kanssa. Vaikka jotain mökkiviikonloppua ilman kännyköitä ja Netflixiä. Ehkä juhannuksena?

Tänään rv 12+1.

torstai 24. toukokuuta 2018

Painajaisuni

Näen melkein joka yö unta, että alan vuotaa verta. Unessa menen vessaan ja huomaan housujen olevan veressä. Viime yönä painajainen siirtyi uudelle tasolle, sillä veren tulon lisäksi vessareissulla sisältäni tuli ulos muutaman sentin mittainen vauva. Se oli siis ihan minikokoinen, mutta aivan vauvannäköinen jo. Itkin hysteerisenä, kun tajusin, että raskaus on ohi eikä mitään ole tehtävissä. Jotenkin heräsin siihen kaikkeen ja sain tolkutettua itselleni, että se oli vain unta ja kaikki on hyvin. Uni pyörii kuitenkin vielä mielessäni, sillä se oli tietyllä tapaa niin todentuntuinen.

Olen pahoillani, että viime aikojen postaukset ovat olleet jollain tasolla negatiivisia ja keskittyneet ikäviin asioihin ja pelkoihin. Tuntuu, että tämä on ainut paikka mihin voin näitä asioita purkaa. Mies ei oikein ymmärrä ja toteaa vain, että ensi viikollahan se selviää millainen tilanne siellä vatsassa on. Niinhän se on. Silloinhan se selviää. Odottavan aika on pitkä.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Puuttuva pahoinvointi ja ärsytys

Tiedättekö, minua on alkanut viime päivinä taas todella ärsyttää. Parin päivän sisään kolme ihmistä on kysynyt minulta, että "joko on alkanut yrjö lentää?", "joko pahoinvointisi alkaa helpottaa?" ja "miten huono olo sinulla on iltaisin?" Vastaan nätisti ja kauniisti, että en ole tuntenut huonoa oloa missään vaiheessa ja sen seurauksena tulee silmien pyörittelyä ja ihmettelyä, että onpa outoa. Niin, ja tietenkin pitkä tarina miten huono olo henkilöillä itsellään on ollut, miten paljon on oksennettu ja miten kauan sitä jatkui. Tuntuu ihan siltä kuin olisin epäonnistunut raskausoireiden(kin) kanssa!

Tiedän, että kaikille ei tule pahoinvointia. Tiedän, että minun pitäisi iloita miten hyvä olo minulla on ollut. Tiedän, että koskaan ikimaailmassa ei pitäisi verrata itseään muihin ihmisiin eikä heidän raskauksiin. Valitettavasti vertailen paljonkin itseäni muihin, vaikka ei pitäisi. Kaksi hyvää ystävääni on raskaana ja tuntuu, että pitäisi toimia samalla tavoin kuin he… vaikka ei missään nimessä! Minä olen minä, tämä on minun raskaus ja tuleva lapsi. 

Nämä on taas tällaisia ihan tyhmiä ajatuksia, joista ei pitäisi murehtia… Ehkä raskaushormonit saavat minusta vielä tavallista herkemmän?