Synnytysvalmennus

Viikonloppuna saavutettiin taas eräänlainen etappi ja suunnattiin synnytysvalmennukseen. Valmennus järjestettiin sairaalan auditoriossa lauantai-iltapäivällä ja mukana oli reilu kaksikymmentä paria. Minusta synnytysvalmennus oli oikein hyvä, vaikka sieltä ei varsinaisesti mitään uutta tietoa itselleni tullutkaan. Käytiin esimerkiksi läpi missä vaiheessa sairaalaan olisi hyvä lähteä, miten sinne pääsee sisälle mihinkin aikaan, mitä vaiheita synnytys sisältää ja millaista kivunlievitystä on saatavilla. Kätilö kertoi myös synnytyssalista ja siellä olevasta "välineistöstä", synnytysasennoista ja perhehuoneista. Emme päässeet osastolle kierrokselle, mutta oli kiva nähdä edes kuvien avulla miltä synnytyssalissa näyttää.

Mitä ajattelen synnytyksestä nyt? En oikeastaan suuremmin mitään! Tietyllä tapaa jopa odotan sitä, enkä osaa pelätä kipua. Lähden joulukuussa synnyttämään hyvin avoimin mielin ja toivon, että kroppa hoitaa tehtävänsä. Kivunlievitystä aion kyllä ottaa vastaan mitä tarjotaan... minusta ei ole synnyttämään luomuna, sen verran tiedän :D Mitään suurempia odotuksia ei ole ja ymmärrän, että kaikki ei todellakaan mene suunnitelman mukaan. Siksi yritänkin pitää mielen avoimena ja olla liikaa suunnittelematta synnytyksen etenemistä.

Tämä postaus jäi nyt hieman lyhyeksi, on nimittäin lähdettävä iltapuuhiin, että pääsen ajoissa nukkumaan! Toivottavasti ehdin tulla pian kirjoittelemaan teille muista kivoista jutuista mitä lähiaikoina tapahtuu.

Neljä viikkoa

Minulla on töitä jäljellä enää neljä viikkoa. Sitten alkaa äitiysloma! Tiedättekö, se tuntuu aika uskomattomalle! Tasan vuosi sitten oltiin miehen kanssa muutaman viikon matkalla Aasiassa ja vaikka reissu oli todella ihana, koin ajoittain todella pahaa ahdistusta lapsettomuudesta, edessä olevista hedelmöityshoidoista sekä meidän parisuhteesta. En enää edes osannut ajatella, että jonain päivänä voisin olla raskaana, tuntea vauvan potkut vatsassani, jäädä äitiyslomalle, synnyttää ja elää vauva-arkea. Mutta tässä sitä ollaan... maha pyöreänä valmistautumassa äitiyslomaan ja vauvan tuloon. Toivon todella paljon, että loppuaika töissä menee hyvin ja saan aloittaa äitiysloman iloisissa tunnelmissa. Lasketun ajan lähestyessä alan tottakai vähän jo jännittää synnytystä, mutta vielä menen sitä kohti rennolla asenteella.

Viikonloppuna mennään synnytysvalmennukseen ja aletaan vihdoin laittaa vauvan huonetta kuntoon. Hoitopöytä ja pinnasänky on onneksi jo kasattu, mutta huone pitää tyhjentää ja siivota. Eiköhän siinä mukavasti koko viikonloppu vierähdä! Eli kaiken kaikkiaan tänne kuuluu siis hyvää. Liitoskivut vaivaavat ajoittain, liian nopea kävely aiheuttaa kipua vatsassa ja yöllä pitää herätä useamman kerran vessaan. Nuo ovat kuitenkin mielestäni pieniä juttuja ja nautin raskaudesta todella paljon! Palaan ensi viikolla kertomaan miten synnytysvalmennus sujui ja saatiinko vauvaa varten kaikki valmiiksi.

Ihanaa syksyistä loppuviikkoa kaikille!

Ajatuksia muuttuneesta vartalosta

Muistan kun raskaudesta haaveillessa ja sitä kovasti yrittäessä ajattelin, että en koskaan tule valittamaan yhdestäkään muutoksesta, jonka raskaus saa vartalossani aikaan. Jos niin onnekas olen, että joskus tulen raskaaksi, otan ilolla vastaan kaikki mahdolliset kilot ja arvet, jotka vartalooni tulevat. Pahimman lapsettomuustuskan aikaan tunsin ärtymystä (ehkä jopa vihaa) naisia kohtaan, jotka valittivat kymmenen kilon painonnousua, raidallista mahaa ja roikkuvia rintoja. Ajattelin, että tekisin mitä vain saadakseni kokea raskauden ja sen tuomat muutokset kehossa! Mitä ajattelen nyt, kun käyntiin pyörähti raskausviikko 30?

Selailin viikonloppuna kuvia alkuvuodelta juuri ennen lapsettomuushoitojen alkua. Kyllähän minä olen niissä kuvissa todella hoikka, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. Treenasin salilla 3-4 kertaa viikossa, söin kohtalaisen terveellisesti ja painoa oli noin 60 kiloa (olen 169 cm pitkä). Hormonipistosten aikaan painoni lähti hieman nousuun, mutta siihen vaikutti varmasti se, että raskas liikunta kiellettiin ja aloin herkutella stressin keskellä. Hoitojakson seurauksena sain hyperstimulaation ja plussan raskaustestiin, jolloin vatsani turposi aivan todella paljon! Vatsan ympärystä mittailtiin kotona ja sairaalassa. Olo oli todella tukala, sillä näytin kuin olisin puolivälissä raskautta, vaikka todellisuudessa kaikki oli pelottavan alussa. Peittelin mahaani parhaani mukaan... olin raskaana, mutta vatsan suuri koko ei varsinaisesti johtunut siitä.

Hyperstimulaatio helpotti ja vatsa palasi litteäksi. Kunnes alkoi raskausturvotus! Voin rehellisesti sanoa, että ne viikot ennen niskaturvotusultraa olivat minulla se ikävin vaihe vartaloon ja ulkonäköön liittyen... mikään vaate ei tuntunut hyvältä ja näytin mielestäni isolta ja lihavalta. Yritin peitellä turvonnutta mahaani ja salata alussa olevan raskauteni. Oli maailman ihanin tunne laittaa tiukka t-paita päälle sen jälkeen kun niskaturvotusultra oli ohi ja raskausuutinen paljastettu lähipiirille ja työpaikalle! Sen jälkeen olenkin kulkenut tiukoissa yläosissa vatsaani korostaen. Mitä isommaksi mahani muuttuu, sen ihanammalta kaikki tuntuu! (Ainakin tähän saakka, hahha!)

En ole mielestäni kokenut mitään "kriisiä" vartaloni suhteen...lisää senttejä on tullut vauvamahan lisäksi myös lantiolle ja reisiin, mutta siitä voinen syyttää liikkumattomuutta ja viikonloppujen herkuttelua. Kiloja on kertynyt noin 12 eli tällä hetkellä painan 73 kg. En tiedä onko se paljon vai vähän, mutta ainakaan siihen ei ole neuvolassa puututtu. Raskausarpia ei ole ilmestynyt, vaikka jollain kummallisella tavalla olen odottanut niitäkin. Rinnat ovat kasvaneet ja niissä aiemmin olleet venymisarvet teini-iältä ovat vahvistuneet. Napa on aika saman näköinen kuin aiemmin ja linea negraa ei näy ollenkaan.

Kun katson itseäni peilistä, tunnen suurta onnellisuutta ja ylpeyttä. En tiedä mitään ihanampaa kuin silitellä suurentunutta vatsaani ja tuntea liikettä sen sisällä ♥ Tätä olen kovasti odottanut ja tästä aion nyt nauttia täysin siemauksin! Miten kroppani palautuu synnytyksen jälkeen, se jää nähtäväksi. Millaisia ajatuksia teillä on vartaloistanne, kun olette odottaneet raskautta, olleet raskaana tai palautuneet synnytyksestä?

Onko sukupuolella väliä?

Mietin todella pitkään kirjoitanko tätä postausta. Asia on kuitenkin ollut mielessäni lähes päivittäin ja aiheuttaa minulle äärimmäisen pahaa mieltä. En ole tällaiseen törmännyt varsinkaan lapsettomuusblogeissa, joten jään odottelemaan saanko jonkinlaisia kokemuksia tai muita kommentteja aiheeseen liittyen.

Tulevan vauvan sukupuolella ei ole ollut itselleni mitään väliä missään vaiheessa. Vauvaa on odotettu ja toivottu niin monta vuotta, että aivan kumpi tahansa olisi erittäin tervetullut meidän pieneen perheeseen. Alusta saakka minulla kuitenkin oli vahva tunne, että poika on tulossa. En edes tiedä mistä se tunne tuli ja vahvistui kohti rakenneultraa. Jollain tapaa "näin" mielikuvissani poikavauvan. Ja ehkä myös kaikki oireet ja netistä löytyneet höpöhöpö -testit vahvistivat tunnetta poikavauvasta. Rakenneultrassa ei siis ollut mikään yllätys, kun kätilö totesi, että "kyllä tämä selvästi pojalta näyttää."

Mutta. Mies toivoi tyttöä. Ihan alusta saakka, jo ennen kuin edes lähdettiin hedelmöityshoitoihin. Koko rakenneultra meni tietyllä tapaa pieleen, kun pystyin näkemään hänen kasvoiltaan pettymyksen. Loppuillan itketti, vaikka urheasti esitin iloista. Ja on itkettänyt monta kertaa tuon jälkeen… En tiedä mitä ajattelisin asiasta. Onko pariskunnilla toiveita sukupuolen suhteen, mutta niistä pysytään hiljaa? Onko millään tapaa OK olla pettynyt vauvan sukupuoleen? Etenkään kun on lapsettomuustaustaa? Miten pääsen yli tästä ikävästä tunteesta, että koen miehen olevan pettynyt tulevaan poikavauvaan? Mitä jos hän ei välitäkään vauvasta? En ole uskaltanut puhua tästä kenellekään, vaikka asia vaivaa minua suuresti.

Kolmas neuvola

En ymmärrä miten aika rientää tällaista vauhtia! Edellisestä tekstistä on jo viikko aikaa, vaikka lupasin itselleni, että kirjoittelen pari-kolme postausta viikossa. Olen nimittäin todella iloinen miten moni tätä blogiani käy lukemassa! Alun perin aloin kirjoittaa vain itseäni varten... tämä oli paikka, johon purkaa lapsettomuuden tuskaa, ihmetellä hedelmöityshoitojen etenemistä, kauhistella hirvittävää hyperstimulaatiota ja iloita plussasta! Jossain tuon taipaleen aikana tämä blogi kuitenkin muuttui paikaksi, josta sain vertaistukea, apua ja neuvoja... ja yhtä lailla olen yrittänyt antaa  vertaistukea tänne löytäneille lukijoilleni ❤ Tänne kirjoittaminen on kivaa, vaikka aika (ja energia!!) onkin vähissä.

Viime viikon lopussa oli kolmas neuvola. Käynti eteni totuttuun tapaan... juttelua, verenpaine, hemoglobiini, paino, pissanäyte ja sydänäänet. Ensimmäistä kertaa mitattiin myös sf-mitta, joka minulla oli 21 cm. Jos oikein tulkitsin, niin keskikäyrällä mennään? Muutenkin kaikki oli kunnossa. Sain lähetteen sokerirasituskokeeseen ja se on tämän kuun lopussa. Painoa on tullut sellainen 8 kg tähän mennessä (62 --> 70,2 kg). Omasta mielestäni uudelle kymmenelle siirtyminen tuntui jollain tapaa inhottavalle, mutta painonnousu on kuulemma ollut ihan maltillista eikä siitä pidä huolestua. Enkä aiokkaan... on tätä raskautta niin kauan toivottu, että aion ottaa vastaan kaiken mitä se minulle tuo. Hahah.

Seuraava aika onkin neuvolalääkärille aivan syyskuun alussa. Tämän kuun lopussa alkaisi pyöriä myös perhevalmennukset, mutta me taidetaan jättää menemättä niihin. Synnytysvalmennukseen osallistutaan kyllä ehdottomasti! Hankinnat ja muut valmistelut seisoo edelleen samassa pisteessä... yritän kovasti olla murehtimatta, vaikka kyllä stressi tulee jo uniinkin. Miksi miehen on niin vaikeaa ymmärtää, että kaikki ei välttämättä jatku näin mallikkaasti sinne joulukuun alkuun saakka? Huoh.

Paluu arkeen

Arkeen palaaminen otti sen verran koville, että blogi on jäänyt kokonaan taka-alalle. Palasin töihin siis jo viime viikon maanantaina, mutta arkirytmin löytäminen on vienyt aikaa. Aamulla herääminen on vaikeaa, työpäivät tuntuu pitkiltä, illat menee sohvalla lepäillessä ja seuraavaan päivään valmistautuessa... Nukkumaan menen jo heti yhdeksän jälkeen. Mutta kai tähän taas tottuu? Ja tiedättekö, lisämotivaatioita saan kovaa vauhtia lähestyvästä äitiyslomasta… Juujuu, on siihen jäljellä vielä reilu 60 työpäivää, mutta silti! Se menee äkkiä!

Olin kirjoittanut kalenteriini tämän viikon kohdalle isoilla kirjaimilla "klinikan kesätauko ohi". Tammikuun suunnittelukäynnin jälkeen olin niin varma, että ekalla kierroksella ei onnistuta ja hoidot jatkuu nyt syksyllä. Mutta tässä sitä ollaan. Meneillään raskausviikko 23, maha on kasvanut hurjasti ja vauvan liikkeet tuntuu joka päivä moneen kertaan. Olen äärettömän onnellinen, mutta samaan aikaan todella itkuinen. En sanoisi olevani surullinen, mutta jostain syystä tunteet on koko ajan todella pinnassa.

Eilen saatiinkin miehen kanssa jonkinasteinen riita aikaan. Hän haluaisi vaihtaa autoa, mutta minä en siihen suostu ennen kuin kaikki pakolliset asiat vauvaa varten on hankittu. Lähinnä tarkoitan sänkyä ja hoitopöytää, jotka on mentävä ostamaan IKEAsta peräkärrin kanssa. Ja lähimpään IKEAan on matkaa 250 kilometriä. Miehen mielestä on järjetöntä ostaa huonekaluja tässä vaiheessa, koska hän ei halua kotiimme "rojua pyörimään joka nurkkaan" ja osoitteli yhdessä nurkassa olevia vaunuja. Ymmärrän toki, että hän ei halua luopua omassa käytössään olevasta huoneesta. Mutta minun stressitasot laskisi huomattavasti, kun ne tavarat olisi edes kasaamattomina laatikoissaan täällä kotona yhdessä nurkassa. Mies ei ymmärrä, että en välttämättä ole koko loppuaikaa näin hyvässä kunnossa. Haluaisin saada kaiken ajoissa valmiiksi, että minulta olisi yksi asia vähemmän stressattavaa. Aikamme väiteltyämme aloin itkeä ja poistuin paikalta… Lapsellista, tiedän! Itkin omissa oloissani loppuillan ja kävin jo kahdeksan jälkeen nukkumaan. 

Sellaista kuuluu tänne. Huomenna on vuorossa kolmas neuvola ja olen yrittänyt painaa mieleeni asioita, joita minun on muistettava kysyä. Odotan neuvolakäyntiä innolla, vaikka painon punnitseminen hieman jännittääkin. Kotivaa'an mukaan painan nyt 69 kg ja lähtöpainoni oli 62 kg. Tuntuu huimalta tuo nousu, mutta katsotaan mitä neuvolassa sanotaan. Yritän tulla pian päivittämään kuulumisia!

Rakenneultra

Näin viime yönä painajaisia ja aamupäivä tuntui menevän todella hitaasti. Mentiin sairaalalle jo hyvissä ajoin ja odottaessa aika tuntui ikuisuudelta... lopulta kuitenkin meidät kutsuttiin sisään ja kävin ultrattavaksi. Ultran suorittanut kätilö oli oikein mukava ja kertoi ihan joka hetki mitä tekee ja mitä milloinkin näkyy. Ja mikä tärkeintä: kaikki oli kunnossa! Se tunne oli kyllä aika uskomaton. Mieleen tulikin: mitä jos kaikki meneekin hyvin? Vaikka raskauden alkuun saaminen vei aikansa ja alku monella tapaa raskas, ei se tarkoita etteikö kaikki voisi päättyä onnellisesti!

Saatiin myös tietää, että vatsassa kasvaa poika! Merkit oli kuulemma aivan selkeät. Saatiin paljon kuvia matkaan ja niitä onkin ihasteltu koko loppupäivä. Ultran jälkeen suunnattiin ravintolaan syömään hyvien uutisten kunniaksi. Olo on onnellinen, mutta tietyllä tapaa hämmentynyt. Nyt kaikki tuntuu taas astetta todellisemmalta. Meille tulee poika 💙

Puoliväli

Tänään on saavutettu taas yksi etappi, sillä raskauteni on puolessa välissä! Se tuntuu ihan uskomattomalta ja puoli vuotta sitten en uskaltanut unelmoida, että tämä päivä todella koittaa joskus minullekin. Mutta tässä sitä ollaan, oikein hyvävointisena ja onnellisena. Maha on kasvanut ja kilojakin on kertynyt kuusi. Liikkeitä tunnen päivittäin ja se tekee kaikesta niin paljon todellisempaa. Tässä tänään otettu kuva vatsastani (kovasti toivon ettei kukaan onnistu minua tunnistamaan ☺)

Olen todella rentoutunut tämän kesäloman ansiosta! Oltiin miehen kanssa lähes koko viime viikko reissussa. Kierrettiin eri kaupunkeja kotimaassa ja pääsin näkemään paljon uusia paikkoja. Välillä majoituttiin hotellissa ja välillä mökissä... olen kyllä ehdottomasti enemmän hotellityyppiä :D Tänään alkoi viimeinen lomaviikko ja yritän kovasti nauttia kuumasta säästä ja kaikesta vapaa-ajasta. Ensi kesä tulee olemaan täysin erilainen ja sitä odotetaan innostunein ajatuksin!

Vielä muutama päivä ja sitten nähdään pikkuinen rakenneultrassa 💓

Onnellisuuskuplassa

En tiedä johtuuko se kesästä, lomasta, hormoneista vai mistä, mutta olen päässyt nyt jonkilaiseen onnellisuuskuplaan! Kaikki tuntuu kovin ihanalta, enkä osaa olla hymyilemättä. Toki tämä kaikki onnellisuus tuntuu samalla myös pelottavalta... pessimistisenä ihmisenä en voi olla ajattelematta milloin rysähdän alas ja kovaa. Mutta yritän nyt kovasti nauttia tästä kaikesta <3

Olin ajatellut, että ennen rakenneultraa ei osteta mitään eikä tehdä mitään valmisteluja. No mitä veikkaatte miten on mennyt? Ensimmäiset pari vaatetta ostin etelänmatkalta kaksi viikkoa sitten, yhdistelmävaunut ja turvakaukalo ostettiin viikko sitten ja viime viikolla aloitettiin jo pikkuhiljaa muutokset kotona. Meillä on kaksi makuuhuonetta ja toinen on toiminut "miehen huoneena" tähän saakka. Vaikka vauva ei alkuun tarvitsekkaan omaa huonetta, halutaan kuitenkin sisustaa sellainen jo heti alkuun. Ja mielestäni on kiva, että kaikki vauvatavarat on keskitetty yhteen huoneeseen. Aloiteltiin projektia tyhjentelemällä kaappeja ja yllättävän paljon löytyi kaikkea myyntiin ja ihan kaatopaikalle. Sängyn ja hoitopöydän aika on paljon myöhemmin, joten miehen kalusteet voi olla huoneessa vielä syksyyn saakka. (Ja toki vauva nukkuu aluksi meidän makuuhuoneessa.)

Löysin varastosta laatikon, johon äitini on säästänyt minun ja veljieni vaatteita muutamia kappaleita. Oli kiva käydä niitä läpi ja pestä pientä pyykkiä muutama koneellinen. Suurin osa vaatteista oli niin kivoja, että voisin kuvitella niiden tulevan ihan oikeasti käyttöön! Eikö tunnukin hullulta, että jokin 30 vuotta vanha body on vieläkin tallessa ja ihan hyvässä kunnossa jopa? :) Suurin osa oli kyllä pikkuveljeni vaatteita 18 vuoden takaa... mutta pitkä aika sekin :)

Niin. Tosiaan kävin tänään myös kirpputorilla. Tähän saakka olen oikeastaan kiertänyt vauvanvaatteet kaukaa, koska en ole uskaltanut alkaa ostella mitään. Tänään tein poikkeuksen ja jouduin todellla kaikkien ihanien pikkuvaatteiden valtaan. Lopputuloksena kotiin mukaan lähti toppahaalari, neljä valkoista kietaisubodyä, tähtibody ja kolmet raitahousut. Hups.

Kertokaa ihmeellä missä vaiheessa te olette tehneet ensimmäiset hankinnat? Miten paljon vaatteita tarvitsee ja kannattaako niitä edes itse ostaa paljon? Ja mistä tietää mitä kokoa tarvitaan minkäkin verran? Vastauksia löytyisi varmasti netin ihmeellisestä maailmasta, mutta ehkä te osaatte auttaa minua :) Tiedän myös, että äitiyspakkauksen mukana tulee kaikkea ihanaa ja lisäksi läheiset odottavat kuumeisesti uutta tulokasta ja haluavat varmasti ostaa jotain.

Siinäpä oli minun kesäiset ja tällä hetkellä hyvin onnelliset kuulumiset. Tänään lähti käyntiin raskausviikko 20 ja ensi viikolla koittaa rakenneultra.

Puhelu neuvolaan

Yritin eilen soittaa neuvolaan useita kertoja kysyäkseni neuvoa oireisiini liittyen. Soittoaika on arkipäivisin klo 8-12, enkä päässyt tuona aikana läpi. Arvasin kyllä, että maanantai on kiireisin päivä eikä asiallani ollut tulenpalava kiire. Niinpä uusi yritys tänään... jätin aamulla soittopyynnön ja erittäin mukava terveydenhoitoja soitti minulle aamupäivällä. Kerroin olleeni etelässä ja uineeni meressä. Hän arveli, että kutina ja kirvely johtuisi noiden asioiden yhdistelmästä... märät bikinit ja kuumassa "hautunut" alapää. Olin arvellut samaa itsekkin... hän suositteli käymään apteekissa ja ostamaan emättimen ph-tasapainoa tasaavaa voidetta. Sovittiin, että käyn huomenna antamassa virtsanäytteen aamuvirtsasta, ihan varmuuden vuoksi.

Minulle jäi puhelusta hyvä mieli ja hän otti asiani tosissaan, kyseli oireista ja antoi hyviä hoito-ohjeita. Täytyy myöntää, että jätän meressä ja järvessä uimisen nyt kokonaan väliin loppuraskauden ajalta. Minulla on nimittäin aiemminkin (jo esiteini-iässä) ollut ongelmaa kutinan ja kirvelyn kanssa, kun olen uinut luonnonvesissä. Olen oikein mieluusti ilman uimista ja samalla ilman kutinaa!

Olo on oikein hyvä! Olen ollut hyvällä fiiliksellä ihan vain sen takia ettei tarvitse olla töissä... Minun on ollut moneen kertaan tarkoitus kirjoittaa työtiimissäni vallitsevasta ilmapiiristä, joka saa minut ajoittain voimaan huonosti. Mitään kiusaamista ei siis todellakaan ole, mutta epäasiallista kohtelua ja käytöstä kyllä. Lomatunnelmaan pääseminen oli jollain tapaa vaikeaa viime hetkellä saamani kommentin takia. Olin jäämässä lomalle oikein innoissani ja tein viime hetken lomavalmisteluja työhuoneessani. Eräs naispuolinen työkaverini tuli sanomaan minulle: "Sä kyllä paksuunnut nyt oikein urakalla!" (Samainen henkilö on tuttu "Saako jo onnitella"-postauksesta).

Loukkaannuinko tuosta kommentista? Kyllä! Tokaisin hänelle takaisin, että eiköhän se ole tässä tarkoituskin. Hän ei silti ymmärtänyt sanoneensa tökerösti... minusta on itsestään selvää, että raskaana ollessa maha suureenee, mutta se ei anna kenellekään oikeutta kommentoida ulkonäköäni! Ei varsinkaan työpaikalla, jossa kukaan tiimimme ihmisistä ei ole millään muotoa minulle läheinen ja oikeasti kaveri. Tuo kommentti jäi painamaan mieltäni ja mietin, että mitä on luvassa, kun menen takaisin. Oletteko te saaneet kommentteja ulkonäköön liittyen ollessanne raskaana? Millaiset kommentit ovat loukanneet?

Nyt kuitenkin nautin tästä ihanasta kesästä ja kaikesta vapaa-ajastani! Ensi kesä tulee olemaan täysin erilainen <3

Ensimmäinen lomaviikko ja ensimmäiset hankinnat

Vietin ensimmäisen lomaviikon äitini kanssa etelän lämmössä. Varattiin matka jo alkuvuodesta ennen hoitojen aloitusta. En missään vaiheessa ajatellut matkan perumista, mutta kyllä lentokoneen noustessa ilmaan tuli mieleen ajatus, että olikohan tämä nyt ihan hyvä idea?? Monet matkustavat raskausaikana paljonkin, mutta kyllä mielessä oli kaikki ruokarajoitteet, hygienia, onnettomuudet ja komplikaatiot. Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin! Jaksoin olla rannalla päivät ja kierrellä ostoksilla illat. Teimme aamiaisen huoneessa itse ja se oli loistava ratkaisu. Iltaisin ravintolassa söin vain kypsennettyä ruokaa ja pidin sitä "turvallisena" valintana.

Kotiinpaluu oli kuitenkin ihanaa ja huomasin ikävöineeni miestä tavallista enemmän! Mieltäni hieman varjostaa uudentyyppiset alavatsakivut, ajoittainen selkäsärky sekä kirvely ja kutina alapäässä. Olen tehnyt itselleni diagnoosin, että sain reissusta jonkun tulehduksen! Oireet eivät kuitenkaan täsmää täysin hiiva-, virtsatie- eikä emätintulehdukseen! Pissaaminen onnistuu normaalisti, (valko)vuotoa on tavallinen määrä eikä se haise miltään. Aion kuitenkin soittaa huomenna neuvolaan ja toivon, että saan sieltä jonkilaista tukea ja neuvoa tähän asiaa. Parhaassa tapauksessa vatsakivut on aivan normaaleja raskauteen liittyviä ja kutina/kirvely johtuu jostain emättimen bakteerikannan heilahtelusta.Onko teillä kokemusta tulehduksista raskausaikana?

Asiasta toiseen. Olin päättänyt, että ensimmäiset hankinnat tehdään rakenneultran jälkeen. Matkalla oli kuitenkin niin ihania vaatteita, että oli pakko ostaa muutama. Myös äitini halusi tulevana mummina tehdä ensimmäiset ostokset uudelle tulokkaalle. Tänään teimme miehen kanssa yhden suurimmista hankinnoista... ostimme nimittäin yhditelmävaunut ja turvakaukalon! Saimme ne miehen sukulaiselta edulliseen hintaan ja aivan uudenveroisessa kunnossa. Emme olleet ehtineet millään tavalla tutustua vaunuvalikoimaan, joten tavallaan tällä tavalla pääsimme aika helpolla. Väri on harmaa ja sen olisin todennäköisesti valinnut väriksi uusiin vaunuihinkin. Ne on ihanat. Aivan ihanat. Odotan niin innolla, että saan työntää niitä ulkona oma pieni vauva kyydissä. Se tuntuu uskomattomalle!

Tänään rv 17+6 ja tunnen vauvan liikkeet välillä ihan tässä sohvalla istuessani. Tuntuu, että olen nyt ihan viime viikkoina kiintynyt tähän mahassani asuvaan tulokkaaseen ihan uudella tavalla. En enää mieti vain pelkkää raskautta, vaan mietin mitä sen tuloksena syntyy. Vauva, jonka äiti minusta tulee <3

Mitä kuuluu?

Viime aikoina ei ole ollut oikein mitään kirjoitettavaa. Päivät menee nopeasti ohi ja kesäloma lähenee kovaa vauhtia. Maanantaina alkoi jo raskausviikko 15 ja tuntuu, että puoliväli häämöttää jo ihan lähellä. Oikeastaan tuntuu, että aika menee vähän liiankin nopeasti... olen vasta viime aikoina alkanut sisäistää, että olen ihan todella raskaana ja meille tulee joulukuussa vauva. Uskallan jo vähän katsella vauvanvaatteita kirpputorilla, vaikka en ole vielä mitään ostanutkaan. Maha näkyy jo selvästi ollessani alasti ja tiukkojen vaatteiden alta.

Viikko sitten laitoin ostoskoriin raskauskeiju.fi -verkkokaupan kotidopplerin ja se saapui jo seuraavana päivänä! Olin miettinyt pitkään, että ostaisinko sen vai en. Olen pari kertaa sitä käyttänyt ja kyllä se tuo tietynlaista mielenrauhaa, kun kuulee vauvan sydämen sykkeen. Välillä sykettä pitää etsiä useampi minuutti, mutta siihen osasin varautua. Tällä hetkellä dopplerin hankkiminen ei kaduta. Joka päivä en sitä aio käyttää, mutta ehkä pari kertaa viikossa.

Hyvä ystäväni sai kolme viikkoa sitten vauvan ja tänään menen vihdoin katsomaan tätä pikkuista. Tottakai odotan myös ystäväni tapaamista, sillä hän on ensimmäinen ystäväni, joka on saanut vauvan. Haluan kuulla miten synnytys meni ja miten vauva-arki on lähtenyt rullaamaan. Tuntuu ihanalta, että ympärillä on samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä. Kun ystäväni kertoi lokakuussa olevansa raskaana, sain vaivoin onniteltua ennen kuin purskahdin itkuun. Kerroin hänelle vasta siinä vaiheessa meidän lapsettomuudesta ja tulevista hedelmöityshoidoista. Hänen onnenhetkensä muuttui minun lohduttamiseen ja se harmittaa hieman vieläkin. Onneksi hän ymmärsi tunteeni ja niistä on pystytty puhumaan alusta saakka. Muutaman päivän itkeskelyn jälkeen tokenin ja aloin innostua asiasta. Oli kiva jutella ystäväni raskaudesta, vaikka itselläni olikin rankka vaihe meneillään. Tuntui ihanalta miten innoissaan ystäväni oli, kun huhtikuussa paljastin olevani raskaana!

Nyt kesän alussa lapsettomuusblogit tuntuvat hiljentyneen enkä ihmettele. Klinikat on kesätauolla ja kesästä kannattaakin ehdottomasti nauttia täysin rinnoin. Niin minäkin tein viime kesänä, kun tiesin, että syksyllä meitä odottaa hoitojen aloituksen suunnittelu. Ajattelin kirjoittaa jossain vaiheessa postauksen siitä miten meidän asiat etenivät ivf-hoitoihin ja millaisia tunteita asian ympärillä pyöri. Ajattelin jatkaa blogin kirjoitusta ainakin siihen saakka, kun vauva syntyy. (Tekisi mieli jatkaa tuotakin lausetta, että..."jos vain päästään sinne asti", mutta yritän nyt uskoa hyvään ja onnelliseen tulevaisuuteen. Turha stressi pois ja iloista mieltä matkaan!)

Sellaiset sekailaiset kuulumiset tällä erää. Täällä meneillään rv 14+3 ja viikon kuluttua toinen neuvolakäynti.

Niskaturvotusultra II

Harmittaa, kun tämän postauksen kirjoittaminen venyi näin pitkälle. Viikonloppuna oli melkoista hulinaa sukulaisten valmistujaisjuhlien parissa ja olen kärsinyt melkein joka päivä inhottavasta päänsärystä. Yritän välttää särkylääkkeiden syömistä ja onneksi olo on aina helpottanut pienen levon jälkeen.

Palataan nyt vielä viime perjantaihin. Minähän jännitin ultraa ihan valtavasti ja olin ihan varma, että alan itkeä viimeistään, kun kävelen tutkimushuoneeseen. Ehkä miehen seura rauhoitti minua ja onnistuin hautamaan kaikki ne pelokkaat tunteet ja olin lopulta todella rauhallinen. Ultraus tehtiin vatsan päältä. Pelottavin hetki oli se, kun odotin tietoa sykkiikö sydän. Se hetki tuntui minuuteilta, vaikka olikin vain pari sekuntia. Oli aivan mahtava tunne, kun vatsassa oleva pikkuinen ilmestyi näytölle ja näytti jo aivan vauvalta. Sydämen syke näkyi aivan selvästi ♥ Ja miten paljon hän liikkui ja heilutteli käsiään. Tunne oli aivan uskomaton.

Toki oli helpottavaa kuulla, että nenäluu näkyi, niskaturvotus oli normaali ja kromosomipoikkeavuuksien todennäköisyys pieni. Saatiin mukaan todella paljon kuvia ja loppupäivä menikin niitä ihmetelessä. Olin päättänyt, että tuon ultran jälkeen rentoudun. Lopetan jatkuvan murehtimisen, ikävistä asioista googlettamisen ja epäonneen varautumisen. Ja näin olen tehnyt. Olen hymyillyt, silitellyt vatsaa, tilannut Vauva-lehden ja puhunut miehen kanssa paljon tulevaisuudesta. Tänä vuonna joulusta tulee niin erilainen! Saadaan maailman paras joululahja ja ollaan vihdoin kokonainen perhe ♥

"Oliks toi suunniteltu?"

Kerrotiin eräälle ystäväpariskunnalle raskaudestani. Uutinen otettiin sinällään ihan hyvin vastaan, mutta pariskunnan nainen tokaisi, että "saanko kysyy, mut oliks toi suunniteltu?". Kyllä, häkellyin kysymyksestä. Olin ehkä aavistuksen verran loukkaantunutkin. Vastasin, että kyllä oli ja tarvittiin aika paljon lääketieteen apua. Hän meni hiljaiseksi.

Ihmettelen vain, että onko muilta kysytty tuollaista? Itselleni ei tulisi missään nimessä mielenkään kysyä... vaikka raskaana oleva nainen olisikin esimerkiksi todella nuori, juuri eronnut tai pitkään sinkkuna ollut. Se ei kuulu muille! Tietenkin, jos haluaa asiasta itse avautua, niin ei siinä sitten mitään.

Meillä on parisuhdetta takana reilu 14 vuotta ja ikääkin päälle kolmekymmentä, niin kuvittelin, että kaikki odottavat ja mielessään pohtivat milloin tällainen uutinen tulee julki. Mutta ilmeisesti monet ovat ajatelleet, että emme halua lapsia? En tiedä, mutta jollain tapaa tuo jäi vaivaamaan mieltä. Olen toki tällä hetkellä paljon herkempi kuin normaalisti ja loukkaannun monista asioista tavallista herkemmin. On tämä niin ihanaa kamalaa aikaa ♥

Tänään rv 12+2 ja ultra ylihuomenna!

Tunteita laidasta laitaan

Ajattelin, että tulen seuraavan kerran kirjoittamaan jostain positiivisesta ja iloisesta. Olen viime päivinä yrittänyt olla ajattelematta mitään pelkojani, sillä eihän se jatkuvasti stressaamalla mihinkään muutu. Tilanne selviää perjantaina ultrassa. Onneksi mies lähtee sinne mukaani ja toivon todella, että hän keskittyy siihen tilanteeseen eikä esimerkiksi näprää puhelintaan odotustilassa. Se saa minut raivon partaalle!

Siitä päästäänkin asiaan... tunteeni heittelevät ihan koko ajan joka suntaan! Tuntuu etten ole ollenkaan oma itseni ja syytän tilanteesta hormoneja. Itken paljon ilman mitään syytä, vaikka olisin ihan iloinen ja hyvällä tuulella. Suutun myös kovin helposti ja mies saa siitä osansa. Sunnuntaina sain kunnon kohtauksen, kun en löytänyt mitään sopivaa vaatetta päälleni. Kaikki tuntui pieneltä ja liian tiukalta. Lopulta heittelin vaatteitani ympäri huonetta kyyneleet poskilla valuen ja mies tuijoitti ihmeissään. Piti mennä hetkeksi rauhoittumaan ennen kuin kykenin lähtemään mihinkään. Vaatteeksi valikoitui löysä mekko ja se näytti ihan kivalta.

Olen myös miettinyt paljon lapsuuttani ja ihmissuhteita, jotka ovat jostain syystä katkenneet teini-iän ja aikuisuuden kynnyksellä. Olen miettinyt vanhempieni eroa ja ystäviä, jotka katkaisivat välinsä minuun yläasteella. Olen miettinyt, että miksi nuo asiat tapahtuivat ja olisinko voinut toimia jotenkin toisin? Miten paljon nuo asiat vaikuttavat minuun vielä aikuisenakin? Monesti noiden asioiden muisteleminen saa minut itkemäät ja surulliseksi. Luin kuitenkin jostain, että raskausaikana on tavalllista, että vanhojakin asioita tulee käytyä läpi.

Sellaista kuuluu tänne. Olihan tämäkin postaus vähän itkupainoitteinen, mutta olen kuitenkin ihan hyvällä mielellä. Väsymys on alkanut helpottaa kokonaan ja jaksan puuhata kotona entiseen malliin. Liikunta on jäänyt vähälle ja yritän panostaa siihen nyt enemmän. Kaipaisin jotain kunnon irtiottoa arjesta ihan kahdestaan miehen kanssa. Vaikka jotain mökkiviikonloppua ilman kännyköitä ja Netflixiä. Ehkä juhannuksena?

Tänään rv 12+1.

Painajaisuni

Näen melkein joka yö unta, että alan vuotaa verta. Unessa menen vessaan ja huomaan housujen olevan veressä. Viime yönä painajainen siirtyi uudelle tasolle, sillä veren tulon lisäksi vessareissulla sisältäni tuli ulos muutaman sentin mittainen vauva. Se oli siis ihan minikokoinen, mutta aivan vauvannäköinen jo. Itkin hysteerisenä, kun tajusin, että raskaus on ohi eikä mitään ole tehtävissä. Jotenkin heräsin siihen kaikkeen ja sain tolkutettua itselleni, että se oli vain unta ja kaikki on hyvin. Uni pyörii kuitenkin vielä mielessäni, sillä se oli tietyllä tapaa niin todentuntuinen.

Olen pahoillani, että viime aikojen postaukset ovat olleet jollain tasolla negatiivisia ja keskittyneet ikäviin asioihin ja pelkoihin. Tuntuu, että tämä on ainut paikka mihin voin näitä asioita purkaa. Mies ei oikein ymmärrä ja toteaa vain, että ensi viikollahan se selviää millainen tilanne siellä vatsassa on. Niinhän se on. Silloinhan se selviää. Odottavan aika on pitkä.

Puuttuva pahoinvointi ja ärsytys

Tiedättekö, minua on alkanut viime päivinä taas todella ärsyttää. Parin päivän sisään kolme ihmistä on kysynyt minulta, että "joko on alkanut yrjö lentää?", "joko pahoinvointisi alkaa helpottaa?" ja "miten huono olo sinulla on iltaisin?" Vastaan nätisti ja kauniisti, että en ole tuntenut huonoa oloa missään vaiheessa ja sen seurauksena tulee silmien pyörittelyä ja ihmettelyä, että onpa outoa. Niin, ja tietenkin pitkä tarina miten huono olo henkilöillä itsellään on ollut, miten paljon on oksennettu ja miten kauan sitä jatkui. Tuntuu ihan siltä kuin olisin epäonnistunut raskausoireiden(kin) kanssa!

Tiedän, että kaikille ei tule pahoinvointia. Tiedän, että minun pitäisi iloita miten hyvä olo minulla on ollut. Tiedän, että koskaan ikimaailmassa ei pitäisi verrata itseään muihin ihmisiin eikä heidän raskauksiin. Valitettavasti vertailen paljonkin itseäni muihin, vaikka ei pitäisi. Kaksi hyvää ystävääni on raskaana ja tuntuu, että pitäisi toimia samalla tavoin kuin he… vaikka ei missään nimessä! Minä olen minä, tämä on minun raskaus ja tuleva lapsi. 

Nämä on taas tällaisia ihan tyhmiä ajatuksia, joista ei pitäisi murehtia… Ehkä raskaushormonit saavat minusta vielä tavallista herkemmän?

Odotusta

Tällä hetkellä ajatukset pyörii hyvin pitkälti ensi viikon nt-ultrassa. Miten aika voi mennä näin hitaasti? Ja minkä ihmeen takia me varattiin se aika perjantaille? Mies on osan viikosta reissussa toisessa kaupungissa, mutta esimerkiksi tiistai olisi onnistunut. Olisi ollut muutama päivä vähemmän odotettavaa… En ymmärrä ollenkaan näitä omia tunteitani! En pysty yhtään rentoutumaan ja stressaan vain koko ajan. Olen lukenut ihan liikaa keskeytyneistä keskenmenoista, jotka ovat tulleet ilmi juurikin tuolla nt-ultrassa. On ihan H U L L U A lietsoa itselleen tuollaista pelkoa! Luulen, että moni näistä peloista johtuu ihan siitäkin, kun oireita ei ole. Ei sitten yhtään mitään, ne vähäisetkin ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ja tähän tietenkin voisi todeta, että pitäisi olla iloinen ettei mitään kipuja, vaivoja ja huonoja oloja ole. Kaikki tuntuisi todellisemmalta, jos olisi jotain! Jostain olen kyllä lukenut, että näillä viikoilla ne oireet alkavat helpottaa ja ehkä hävitä kokonaan.

Nyt pitäisi rentoutua, nauttia ja iloita. Tänään on rv 11+1 ja haluan kovasti uskoa, että vatsassa oleva pikkuinen kehittyy ja kasvaa koko ajan ♥

Joko saa onnitella....?

Jouduin eilen kohtalaisen mielenkiintoiseen tilanteeseen työpaikalla. Eräs samassa yksikössä kanssani työskentelevä nainen kysyin minulta ruokatauolla, että "joko saa onnitella?" Olin aika äimänä ja änkytin jotain, että niin kai. En pysty ymmärtämään miten joku on voinut jo nyt tajuta raskauteni ja vielä kehtaa kysyä asiasta? Toinen tilanne oli toissapäivänä, kun eräs hyvä työkaverini tuolta kerrosta ylempää kertoi erään eläkkeelle jäämässä olevan miehen sanoneen, että "taitaa olla Maria pieniin päin!" Mitä ihmettä…. tämä hyvä työkaverini tietää tilanteeni ihan alusta loppuun ja oli vain vastannut jotain ympäripyöreää, että ei ole ja vaihtanut puheenaihetta.

Kyllä tämä saa miettimään, että miten paljon oikein olen ulkopuolisen silmiin paisunut? Tänään on meneillään vasta rv 10+3, eikä asiasta todellakaan tekisi mieli puhua vielä. Olin ajatellut, että kerron vasta silloin kun jään kesälomalle eli raskausviikolla 16. Monet ovat salanneet asian paljon pidempäänkin, mutta en kyllä ymmärrä miten! Pohdinkin nyt, että pitäisikö minun kertoa myös esimiehelleni ennekuin hän kuulee huhuja muualta… en tiedä, olisin niin kovasti halunnut odottaa siihen nt-ultraan saakka!

Ensimmäinen neuvola

Pahoittelut hiljaiselostani! Viikonloppu meni yhdessä hujauksessa, kun oli niin paljon ohjelmaa. Perjantai-aamuna oli ensimmäinen neuvolakäynti. Jostain kumman syystä alkoi itkettää ihan hirveästi ennen sinne lähtöä. Tuntuu, että vastahan me käveltiin vieraan sairaalan pitkiä käytäviä ja mentiin selvittämään milloin hedelmöityshoidot voisivat alkaa. Siitä on tänään tarkalleen neljä kuukautta aikaa, mutta tuntuu kuin se olisi ollut eilen. En voisi olla onnellisempi, että päästiin niin nopeasti aloittamaan ensimmäinen IVF-hoito ja sen tuloksena tuli positiivinen raskaustesti! Tänään on meneillään rv 10+0.

Siitä neuvolakäynnistä voisin kertoa sen verran, että ihan hirmuisesti tuli tietoa ja erilaisia ohjeita jatkoa varten. Mies oli mukana ja hänen mielestään käynnillä ei ollut mitään häneen liittyvää. Ja tottahan se oli, minuun siinä lähinnä keskityttiin. Oli kuitenkin kiva, että mentiin yhdessä, niin oli joku muukin kuuntelemassa niitä ohjeita. Käynnillä meni reilu tunti ja keskustelun lisäksi minulta otettiin paino, hemoglobiini ja virtsanäyte. Neuvolatäti ole oikein mukava, mutta valitettavasti hän siirtyy muihin tehtäviin ja meille tulee joku muu. Toivotaan, että hänkin on yhtä mukava!

Täytyy sanoa, että se hieman yllätti, että meidän lapsettomuustaustaa ja sen aiheuttamia kokemuksia ja tunteita ei käyty ollenkaan läpi. Jotenkin koen jatkuvasti suurta tarvetta puhua niistä asioista mitä ollaan koettu, mutta en tiedä kenelle puhuisin. Varmaan samoja asioita läpikäynyt on ainut, joka voi ymmärtää? En tiedä, mutta onneksi voin edes tänne kirjoitella näitä ajatuksia. 

Varasin ajan nt-ultraan ja aika on perjantaina 1.6. (rv 12+4). Tässä on nyt pitkä aika odotella sinne asti! Aikaisemminkin olisi ollut mahdollista, mutta mies on reissussa ja haluan hänet ehdottomasti sinne mukaan. Kyllähän mielessä pyörii jatkuvasti, että onko vatsassa kaikki hyvin. Oireina on väsymys, jatkuva nälkä ja turvotus. Kuulin viikonloppuna, että raskaus alkaa näkyä, mutta jotain turvotustahan se vasta on. Töihin on vaikea keksiä vaatteita, joilla turvonneen vatsan saisi piilotettua. 

Sellaista tänne, oikein mukavaa ja aurinkoista viikkoa teille kaikille!