Lähete pelkopolille

Eilen oli viides neuvola ja mies oli mukana matkassa isyydentunnustusta varten. Olin kuvitellut isyydentunnustuksen olevan jollain tapaa virallisempi, mutta se oli minuutissa ohi. Nimet vain paperiin ja se oli siinä. Tietyllä tapaa oli ihan mukavaa, että mies oli mukana neuvolassa katsomassa ja kuuntelemassa mitä kaikkea siellä tehdään. Neuvolakäynti sisälsi lisäksi ihan perinteiset "neuvolatoimet" ja kaikki vaikutti jälleen kerran olevan kunnossa. Tarkastukseen osallistui myös harjoittelija ja monet tutkimuksista tehtiinkin kahteen kertaan, että hän sai harjoitusta. Tunnustelun perusteella vauva vaikuttaisi olevan raivotarjonnassa eli pää alaspäin. Vauva ehtii kuulemma kääntyä vielä useamman kerran, mutta toivon kovasti, että pikkuinen pyörähtää lopulta itse tuohon oikeaan asentoon ennen synnytystä.

Niin, se synnytys. Kuten viime postauksessa kirjoitin, niin suhtaudun synnytykseen avoimin mielin enkä varsinaisesti osaa pelätä sitä. Olin nimittäin kuvitellut, että jossain vaiheessa tehdään synnytystapa-arvio, jotta tiedetään tarkemmin minkä kokoinen vauva sieltä on tulossa ja mahtuuko se varmasti tulemaan. Päätin siis vihdoin kysyä tästä arviosta eilisellä neuvolakäynnillä ja sellaista ei kuulemma tehdä. Selitin sitten, että äidilläni ei olisi ollut mitään mahdollisuutta synnyttää alateitse, vaan kaikki meidät kolme (minä + kaksi pikkuveljeäni) on "otettu maailmaan" suunnitellun sektion avulla. Tiedän kyllä, että tuollainen rakenteellinen ahtaus ei välttämättä ole millään tapaa periytyvää, mutta tokihan sen tietäisi mieluusti etukäteen! Mitään tutkimusta ei kuitenkaan tehdä, vaan synnyttämään mennään näillä tiedoilla mitä on. 

Terveydenhoitaja esitti seuraavaksi kysymyksen, että tuo asiako minua pelottaa eniten. Jostain syystä minua alkoi itkettää ihan hirmuisesti ja hän alkoi selittää miten minun olisi paras mennä juttelemaan pelkopolille. Itketti vielä enemmän. Hän sanoi tekevänsä lähetteen. Eli nyt odottelen yhteydenottoa pelkopolilta ja suuntaan seuraavaksi sinne. En osaa sanoa, että tuleeko siitä olemaan hyötyä, mutta omalla kohdallani asioista puhuminen on aina auttanut. Ymmärrän toki, että varmasti kaikki pelkää/jännittää synnytystä ja ihan mikä vain asia voi mennä eri tavalla kuin oli ajatellut. Välillä tunnen itseni kovin "heikoksi", kun en tunnu onnistuvan missään… en tullut raskaaksi luonnollisesti, ylimääräisiä tutkimuksia on pitänyt tehdä ja nyt edessä on pelkopoli. Kai nämä tuntemukset ja ajatukset kuuluvat jollain tapaa raskausaikaan ja uudenlaiseen elämään valmistautumiseen. Muuten ole ollut oikein positiivisella mielellä ja odotan tulevaa!

Synnytysvalmennus

Viikonloppuna saavutettiin taas eräänlainen etappi ja suunnattiin synnytysvalmennukseen. Valmennus järjestettiin sairaalan auditoriossa lauantai-iltapäivällä ja mukana oli reilu kaksikymmentä paria. Minusta synnytysvalmennus oli oikein hyvä, vaikka sieltä ei varsinaisesti mitään uutta tietoa itselleni tullutkaan. Käytiin esimerkiksi läpi missä vaiheessa sairaalaan olisi hyvä lähteä, miten sinne pääsee sisälle mihinkin aikaan, mitä vaiheita synnytys sisältää ja millaista kivunlievitystä on saatavilla. Kätilö kertoi myös synnytyssalista ja siellä olevasta "välineistöstä", synnytysasennoista ja perhehuoneista. Emme päässeet osastolle kierrokselle, mutta oli kiva nähdä edes kuvien avulla miltä synnytyssalissa näyttää.

Mitä ajattelen synnytyksestä nyt? En oikeastaan suuremmin mitään! Tietyllä tapaa jopa odotan sitä, enkä osaa pelätä kipua. Lähden joulukuussa synnyttämään hyvin avoimin mielin ja toivon, että kroppa hoitaa tehtävänsä. Kivunlievitystä aion kyllä ottaa vastaan mitä tarjotaan... minusta ei ole synnyttämään luomuna, sen verran tiedän :D Mitään suurempia odotuksia ei ole ja ymmärrän, että kaikki ei todellakaan mene suunnitelman mukaan. Siksi yritänkin pitää mielen avoimena ja olla liikaa suunnittelematta synnytyksen etenemistä.

Tämä postaus jäi nyt hieman lyhyeksi, on nimittäin lähdettävä iltapuuhiin, että pääsen ajoissa nukkumaan! Toivottavasti ehdin tulla pian kirjoittelemaan teille muista kivoista jutuista mitä lähiaikoina tapahtuu.

Neljä viikkoa

Minulla on töitä jäljellä enää neljä viikkoa. Sitten alkaa äitiysloma! Tiedättekö, se tuntuu aika uskomattomalle! Tasan vuosi sitten oltiin miehen kanssa muutaman viikon matkalla Aasiassa ja vaikka reissu oli todella ihana, koin ajoittain todella pahaa ahdistusta lapsettomuudesta, edessä olevista hedelmöityshoidoista sekä meidän parisuhteesta. En enää edes osannut ajatella, että jonain päivänä voisin olla raskaana, tuntea vauvan potkut vatsassani, jäädä äitiyslomalle, synnyttää ja elää vauva-arkea. Mutta tässä sitä ollaan... maha pyöreänä valmistautumassa äitiyslomaan ja vauvan tuloon. Toivon todella paljon, että loppuaika töissä menee hyvin ja saan aloittaa äitiysloman iloisissa tunnelmissa. Lasketun ajan lähestyessä alan tottakai vähän jo jännittää synnytystä, mutta vielä menen sitä kohti rennolla asenteella.

Viikonloppuna mennään synnytysvalmennukseen ja aletaan vihdoin laittaa vauvan huonetta kuntoon. Hoitopöytä ja pinnasänky on onneksi jo kasattu, mutta huone pitää tyhjentää ja siivota. Eiköhän siinä mukavasti koko viikonloppu vierähdä! Eli kaiken kaikkiaan tänne kuuluu siis hyvää. Liitoskivut vaivaavat ajoittain, liian nopea kävely aiheuttaa kipua vatsassa ja yöllä pitää herätä useamman kerran vessaan. Nuo ovat kuitenkin mielestäni pieniä juttuja ja nautin raskaudesta todella paljon! Palaan ensi viikolla kertomaan miten synnytysvalmennus sujui ja saatiinko vauvaa varten kaikki valmiiksi.

Ihanaa syksyistä loppuviikkoa kaikille!

Ajatuksia muuttuneesta vartalosta

Muistan kun raskaudesta haaveillessa ja sitä kovasti yrittäessä ajattelin, että en koskaan tule valittamaan yhdestäkään muutoksesta, jonka raskaus saa vartalossani aikaan. Jos niin onnekas olen, että joskus tulen raskaaksi, otan ilolla vastaan kaikki mahdolliset kilot ja arvet, jotka vartalooni tulevat. Pahimman lapsettomuustuskan aikaan tunsin ärtymystä (ehkä jopa vihaa) naisia kohtaan, jotka valittivat kymmenen kilon painonnousua, raidallista mahaa ja roikkuvia rintoja. Ajattelin, että tekisin mitä vain saadakseni kokea raskauden ja sen tuomat muutokset kehossa! Mitä ajattelen nyt, kun käyntiin pyörähti raskausviikko 30?

Selailin viikonloppuna kuvia alkuvuodelta juuri ennen lapsettomuushoitojen alkua. Kyllähän minä olen niissä kuvissa todella hoikka, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. Treenasin salilla 3-4 kertaa viikossa, söin kohtalaisen terveellisesti ja painoa oli noin 60 kiloa (olen 169 cm pitkä). Hormonipistosten aikaan painoni lähti hieman nousuun, mutta siihen vaikutti varmasti se, että raskas liikunta kiellettiin ja aloin herkutella stressin keskellä. Hoitojakson seurauksena sain hyperstimulaation ja plussan raskaustestiin, jolloin vatsani turposi aivan todella paljon! Vatsan ympärystä mittailtiin kotona ja sairaalassa. Olo oli todella tukala, sillä näytin kuin olisin puolivälissä raskautta, vaikka todellisuudessa kaikki oli pelottavan alussa. Peittelin mahaani parhaani mukaan... olin raskaana, mutta vatsan suuri koko ei varsinaisesti johtunut siitä.

Hyperstimulaatio helpotti ja vatsa palasi litteäksi. Kunnes alkoi raskausturvotus! Voin rehellisesti sanoa, että ne viikot ennen niskaturvotusultraa olivat minulla se ikävin vaihe vartaloon ja ulkonäköön liittyen... mikään vaate ei tuntunut hyvältä ja näytin mielestäni isolta ja lihavalta. Yritin peitellä turvonnutta mahaani ja salata alussa olevan raskauteni. Oli maailman ihanin tunne laittaa tiukka t-paita päälle sen jälkeen kun niskaturvotusultra oli ohi ja raskausuutinen paljastettu lähipiirille ja työpaikalle! Sen jälkeen olenkin kulkenut tiukoissa yläosissa vatsaani korostaen. Mitä isommaksi mahani muuttuu, sen ihanammalta kaikki tuntuu! (Ainakin tähän saakka, hahha!)

En ole mielestäni kokenut mitään "kriisiä" vartaloni suhteen...lisää senttejä on tullut vauvamahan lisäksi myös lantiolle ja reisiin, mutta siitä voinen syyttää liikkumattomuutta ja viikonloppujen herkuttelua. Kiloja on kertynyt noin 12 eli tällä hetkellä painan 73 kg. En tiedä onko se paljon vai vähän, mutta ainakaan siihen ei ole neuvolassa puututtu. Raskausarpia ei ole ilmestynyt, vaikka jollain kummallisella tavalla olen odottanut niitäkin. Rinnat ovat kasvaneet ja niissä aiemmin olleet venymisarvet teini-iältä ovat vahvistuneet. Napa on aika saman näköinen kuin aiemmin ja linea negraa ei näy ollenkaan.

Kun katson itseäni peilistä, tunnen suurta onnellisuutta ja ylpeyttä. En tiedä mitään ihanampaa kuin silitellä suurentunutta vatsaani ja tuntea liikettä sen sisällä ♥ Tätä olen kovasti odottanut ja tästä aion nyt nauttia täysin siemauksin! Miten kroppani palautuu synnytyksen jälkeen, se jää nähtäväksi. Millaisia ajatuksia teillä on vartaloistanne, kun olette odottaneet raskautta, olleet raskaana tai palautuneet synnytyksestä?

Kontrollikäynti

Ajattelin tulla heti kertomaan kuulumiset lääkärikäynnin jäljiltä. Sain tosiaan ajan gynekologille, kun neuvolalääkärin mielestä kohdunkaula oli jo niin pehmeä ja sen alapuolella näkyi "pahkuroita". Minua tietenkin jännitti tuo käynti ihan suunnattomasti! Onneksi lääkäri oli aivan äärimmäisen mukava ja tuli heti luottavainen olo.

Sisätutkimuksessa kohdunkaulan tilanne oli sormilla tunnusteltaessa 3 cm ja ultralla katsottuna 6 cm! Eli oikein hyvä tilanne. Kohdunsuu oli kiinni ja hieman pehmentynyt, mutta se on kuulemma ihan normaalia näillä viikoilla. Ne pahkurat jäivät osittain arvoitukseksi. Aluksi lääkäri arveli niiden olevan kondyloomaa(!), mutta ne olivat kuulemma liian pehmeitä ollakseen sitä. Ilmeisesti raskaus on aiheuttanut limakalvoissa muutoksia? Asiaa ei kuitenkaan kannata murehtia enempää, vaan tilannetta katsotaan jälkitarkastuksessa synnytyksen jälkeen.

Sisätutkimuksen jälkeen katseltiin vielä vauvaa ultralla. Ihan pienen hetken ajan tuijotin vain kattoon ja mietin, että jos sykettä ei näykkään. Sitten käänsin katseeni ruudulle ja siellä sydän sykki kovasti ja vauva viuhtoi käsiään ja jalkojaan. Kaikki näytti olevan kunnossa ja tällä hetkellä vauvan paino on 1267 g. Kaikki mitat menivät keskikäyrien mukaan.

Lääkäri sanoi, että voin tehdä kaikkea oman jaksamisen ja omien tuntemusten mukaan. Kysyin, että uskallanko lähteä vielä kylpylälomalle ja se on kuulemma OK kunhan ei ihan viimeisillä viikoilla lähde. Silloin kohdunsuu voi olla jo avautunut. Hän toivotteli kovasti onnea loppuraskauteen ja synnytykseen. Käynnistä jäi hyvä mieli ja nyt uskallan taas nauttia raskaudesta!

Kuulumiset pitkän tauon jälkeen

Minun ei missään tapauksessa ollut tarkoitus pitää näin pitkää taukoa blogista! Päivät vain hurahti ohi ja yht'äkkiä huomasin, että tänne palaaminen tuntuu vaikealta...Ajattelin, että kirjoitan tähän samaan postaukseen kaikki viime viikkojen kuulumiset ja tapahtumat. Toivon, että tämän postauksen jälkeen pääsisin taas hyvään kirjoitusrytmiin! Mitä viime aikoina sitten on tapahtunut?

Sokerirasituskoe
Sokerirasituskokeessa kävin jo reilu kolme viikkoa sitten ja tuolloin oli meneillään rv 25+0. Jännitin koetta lähinnä sen takia, että veren näkeminen saa oloni huonoksi ja saatan jopa pyörtyä. Onneksi vältyin tälläkin kertaa näkemästä verta niissä putkiloissa ja näytteiden ottaminen sujui helposti. Sokerilitkun juominen ei mielestäni ollut paha juttu. Olihan sitä aika paljon, mutta onneksi se oli kylmää ja meni helposti alas. Ensimmäisen tunnin aikana koin jonkinlaista heikoitusta, mutta onneksi sekin meni ohi. Katsoin kännykältä Netflixiä kuulokkeet päässä ja minulla oli lisäksi kirja mukana. Suosittelenkin ottamaan jotain viihdykettä matkaan, että aika menee joutuisammin. Mukava hoitaja sanoi, että pääsen kyllä syrjemmälle lepäämään, jos oloni muuttuu huonoksi. Sille ei onneksi ollut tarvetta. Oli ihanaa päästä kokeen jälkeen kaupungille syömään lounasta ennen töihin paluuta!  Loppupäivän väsytti aivan järkyttävän paljon ja töiden jälkeen lepäsin sohvalla iltaan saakka. Tulokset tulivat saman päivän aikana Oma kantaan ja kaikki arvot oli kunnossa! Ei siis raskausdiabetestä täällä.

Neuvolalääkäri
Täällä kotikaupungissani on raskausaikana vain yksi käynti neuvolalääkärille ja omani oli pari viikkoa sitten rv 26+2. Ensin katsottiin neuvolan terveydenhoitajan kanssa verenpaine, paino, pissanäyte ja vaihdettiin kuulumiset. Kaikki oli jälleen kunnossa, eikä edes painonnousussa ollut mitään huomauttamista. Odottelin aulassa hetken ennen kuin lääkäri kutsui minut huoneeseensa. Lääkärinä oli oikein mukava ja nuori nainen, joka kyseli aluksi kuulumiset, tunnelmat raskaudesta ja ajatukset synnytyksestä. Hän mittasi sf-mitan ja kuunteli sydänäänet, jotka molemmat olivat kunnossa. Sitten oli sisätutkimuksen vuoro... voin sanoa, että koskaan elämäni aikana ei ole tutkimuksen tekeminen sattunut niin paljon! En tiedä mikä siinä oli, mutta vedet silmissä odotin kaiken olevan ohi. Tällä kertaa en ollut etukäteen edes miettinyt, että jokin olisi pielessä... lääkäri kuitenkin totesi, että kohdunsuu on pehmentynyt ja sen alapuolella näkyy jokin pallura/napukka, jollaista hän "ei ole koskaan aiemmin nähnyt". Hän soitti neuvolaylilääkärille ja he katsoivat parhaaksi varata minulle kontorolliajan gynekologille, koska "kaikki ei nyt näytä siltä miltä kuuluisi". Tuossa vaiheessa minun oli enää vaikeaa pidätellä itkua. Lääkäri lohdutteli moneen kertaan, että kaikki on varmasti kunnossa, mutta itsestäni kaikki tuntui (jälleen kerran) maailmanlopulta. Lähdin vastaanotolta surkealla mielellä ja itkin autossa vartin ennen kuin suuntasin kotiin. Kontrolliaika gynekologille on huomenna.

Liitoskivut
Ennen raskautta olin kyllä kuullut liitoskivuista, mutta en todellakaan ollut osannut ajatella miten paljon ne voivat sattua! Itselläni kivut alkoivat raskausviikolla 25 ja toiset päivät on helpompia kuin toiset. Kipu tuntuu eniten häpyluussa ja nivusissa, mutta pahimmillaan myös lonkissa, reisissä ja selässä. Selkäkipuun toki vaikuttaa varmasti myös se, että köpöttelen eteenpäin vaikeassa asennossa ja minulla on notkoselkä. Jo kauppareissu Prismaan tuottaa haasteita ja kodin viikkosiivouksen tekeminen on tuskaa. Toivon todella, että kivut ei pahene loppua kohti!

Vauvan huone
Vauvan huone on yhä samassa tilassa kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Eli miehen pelihuoneena. Kalusteet on sentään jo hankittuna valmiiksi, mutta niitä aletaan kasata kuulemma vasta lokakuussa. Olen tietyllä tapaa todella uupunut siihen, että toinen ei halua laittaa kotia kuntoon vauvaa varten eikä luopua mistään (tässä tapauksessa siis tuosta huoneestaan). En jaksa enää edes ottaa asiaa puheeksi ja olen tilaillut vauvalle tarvikkeita netistä kysymättä mieheltä sen suuremmin mielipidettä... häntä kun ei tunnu kiinnostavan ja kommentti joka asiaan on, että "onhan tässä vielä aikaa". Juu, siltä se tuntuu nyt... Mutta entä jos vointini menee huonompaan suuntaan tai vauva päättääkin syntyä etuajassa? Tuon asian tiimoilta olen aika uupunut. Henkisesti siis.


Sellaiset kuulumiset tänne! Tänään on meneillään rv 28+2 ja aika tuntuu menevän eteenpäin ihan liian nopeasti. Toki odotan mielettömän paljon, että saan vauvan syliini, mutta kyllä tässä on vielä niin paljon kaikkea tehtävää ja ostettavaa ennen h-hetkeä...

Onko sukupuolella väliä?

Mietin todella pitkään kirjoitanko tätä postausta. Asia on kuitenkin ollut mielessäni lähes päivittäin ja aiheuttaa minulle äärimmäisen pahaa mieltä. En ole tällaiseen törmännyt varsinkaan lapsettomuusblogeissa, joten jään odottelemaan saanko jonkinlaisia kokemuksia tai muita kommentteja aiheeseen liittyen.

Tulevan vauvan sukupuolella ei ole ollut itselleni mitään väliä missään vaiheessa. Vauvaa on odotettu ja toivottu niin monta vuotta, että aivan kumpi tahansa olisi erittäin tervetullut meidän pieneen perheeseen. Alusta saakka minulla kuitenkin oli vahva tunne, että poika on tulossa. En edes tiedä mistä se tunne tuli ja vahvistui kohti rakenneultraa. Jollain tapaa "näin" mielikuvissani poikavauvan. Ja ehkä myös kaikki oireet ja netistä löytyneet höpöhöpö -testit vahvistivat tunnetta poikavauvasta. Rakenneultrassa ei siis ollut mikään yllätys, kun kätilö totesi, että "kyllä tämä selvästi pojalta näyttää."

Mutta. Mies toivoi tyttöä. Ihan alusta saakka, jo ennen kuin edes lähdettiin hedelmöityshoitoihin. Koko rakenneultra meni tietyllä tapaa pieleen, kun pystyin näkemään hänen kasvoiltaan pettymyksen. Loppuillan itketti, vaikka urheasti esitin iloista. Ja on itkettänyt monta kertaa tuon jälkeen… En tiedä mitä ajattelisin asiasta. Onko pariskunnilla toiveita sukupuolen suhteen, mutta niistä pysytään hiljaa? Onko millään tapaa OK olla pettynyt vauvan sukupuoleen? Etenkään kun on lapsettomuustaustaa? Miten pääsen yli tästä ikävästä tunteesta, että koen miehen olevan pettynyt tulevaan poikavauvaan? Mitä jos hän ei välitäkään vauvasta? En ole uskaltanut puhua tästä kenellekään, vaikka asia vaivaa minua suuresti.